Olemme menossa kovaa vauhtia kohti kylmempiä ilmoja. Talvi melkeinpä jo kolkuttelee ovella. Siksipä onkin mielekästä vielä kerran kääntää katse kohti kesää. Mukavat muistot nostavat hymyn huulille ja tuovat lämpöä kylmyyden edessä.
Minun kesäni oli Kaarisilta Biennale -kesä. Saapuessani keväällä ensimmäistä kertaa Erstan kartanon tiluksille, en vielä tiennyt viettäväni siellä koko kesää 2019. Olin tuolloin suurten muutosten edessä, sillä tavoitteenani oli ammatin vaihto. Olen jo yli 15 vuotta työskennellyt lastentarhanopettajana. Ajatuksena oli kuitenkin suunnata yhdistys- ja yhteisöpuolelle, sekä takaisin kulttuurin pariin. Olen aiemmin opiskellut musiikin ja teatterin, kuin myös kulttuurin opintoja. Taiteen tekemisen ja yhdessä tuottamisen teema on värittänyt vahvasti myös työtäni lasten parissa. Nyt kuitenkin saavuin Kaarisiltaan uteliaana katsastamaan yhdistystyötä ja sen tuomia mahdollisuuksia. Olin hakenut opiskelupaikkaa Humanistisesta ammattikorkeakoulusta, yhteisöpedagogin opinto-ohjelmasta.
Jo ensimmäinen kosketus Kaarisiltaan oli positiivinen kokemus. Paikka otti syliinsä kuin vanhan tutun. Erstan kartanomiljöötä parempaa paikkaa taiteen tekemiselle on vaikea kuvitella. Historian tuoma henki sävytti jopa uusien rakennusten tunnelmaa. Kiitos kuulunee Museovirastolle ja vaatimukselle rakentaa uudisrakennukset vanhaa kunnioittaen. Sama positiivinen henki tuli vastaan asiakkaitten ja työntekijöitten taholta. Kaiken kaikkiaan vastaanotto oli myönteinen.
Myönteinen oli myöskin vastaus, jonka toiminnanjohtaja antoi kysellessäni mahdollista harjoittelua Kaarisillassa. Huomasimme heti, että työpanokselleni oli selvä tilaus. Joskus asiat napsahtavat luonnollisesti kohdalleen, ja tässä tapauksessa napsaus oli täydellinen. Sain mahdollisuuden kesän mittaiseen harjoitteluun ja loistavan tilaisuuden tutustua yhdistystyön tehtäviin joka toinen vuosi järjestettävän Biennalen tiimoilta.
Voin rehellisesti todeta, että kansainvälisen kuvataidenäyttelyn kasaaminen vaatii valtavan työmäärän. Kun näyttely lisäksi kootaan tiloihin, joissa normaalisti pidetään oppitunteja, on valmisteluun varattava paljon aikaa ja ihmisiä. Oman työnsä tekevät ensin taiteilijat ympäri maailman, kun he lähettävät kuvia töistään Biennalen raadin nähtäväksi. Tänä vuonna ehdotettuja töitä tuli yli 600, kahdestatoista eri maasta. Ammattiraati valitsi kuvien perusteella reilut 200 kuvaa itse näyttelyyn. Kun tauluja ja muuta taidetta alkoi saapua paketeissa Villähteelle, alkoi pakettien purkaminen ja tauluista osan kehystäminen. Nostan hattua Kaarisiltalaisten yhteistyölle, jonka ansiosta näyttelyn tilat ja taiteen ripustus, sekä asettelu saatiin valmiiksi ajoissa. Pienen jännityksen aiheutti Japanista tullut lähetys, jonka saapuminen viivästyi avajaisten aamuun. Upeat japanilaiset paperitaideteokset löysivät kuitenkin tiensä ripustukseen ja teosluetteloonkin.
Avajaisten tunnelma oli käsin kosketeltava. Väkeä tuntui saapuvan läheltä ja kaukaa niin paljon, että suuren monitoimihallin istuimet loppuivat kesken. Kaarisillan oma väki oli laatinut musiikkiohjelmaa ja puheita. Taiteilijat kukitettiin ja heidän ilonsa tarttui kaikkiin. Keittiön väki oli taikonut juhlavieraille pientä naposteltavaa. Vastaanotto näyttelylle oli hieno. Näin upean alun jälkeen tuntui upealta jatkaa kesää näyttelyn parissa.
Voi mitä kesä toikaan tullessaan! Näyttelyvieraat olivat kautta linjan vaikuttuneita kokemastaan. Oli hienoa keskustella vierailijoitten kanssa taiteen moninaisista ilmeistä, joille annettiin näyttelyssä kasvot. Erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoitten työt olivat aitoja, sensuroimattomia ja valtavan koskettavia. Sain kokea upeita hetkiä ja jopa syvällisiä keskusteluja vieraitten kanssa. Oli paljon naurua, mutta myös kosketetuksi tulemista ja kyyneleitäkin. Esillä oli koko ihmiselämän kirjo. Aivan kuten teoksissa, myös kävijöissä näki taiteen moninaisuuden ja koskettavuuden. Taide kuuluu kaikille, sekä tekijänä että kokijana.
Kävijöitä oli kesän mittaan satoja. Kuinka monta sydämen ja mielen kosketusta näyttely saikaan aikaan. Biennale nosti esiin teeman taiteen merkityksestä ihmisen elämässä. Kun sanoja ei ole, tai niitä ei pysty muodostamaan, on taide väylä mielen syvyyksiin. Minä tuon esiin mieleni kuvia, minä olen, minä elän. Näyttelyn loputtua suoritettiin valtava purkuprosessi. Jälleen Kaarisillan työntekijät näyttivät yhteistyön mallia. Ilman yhteistä panosta mikään ei onnistuisi. Itse sain purkuprosessissa taulujen pakkaamisen kontolleni. Samalla, kun käärin teoksia kuplamuoviin ja paperiin, kävin läpi tuntojani kesästä. Käsin tekeminen auttoi jäsentämään ajatuksia. Olin syksyn lähestyessä saanut tiedon Humanistisesta ammattikorkeakoulusta, joka kertoi minun läpäisseen pääsykoetestit. Samoilla hetkillä tein päätöksen irtisanoutua vakituisesta työstäni.
En voi sanoin kuvailla sitä helpotuksen määrää, jonka koin tehdessäni erään elämäni suurista päätöksistä. Joku on sanonut, ettei uutta pääse syntymään, ennen kuin päästää irti vanhasta. Päästäessäni itseni vapaaksi, tunsin valtaisan tilan, joka oli minussa. Tunsin olevani täysin valmis hyppäämään uuteen tuntemattomaan. Minussa oli valmiutta ja tilaa uudelle. Nyt kirjoitan tätä tekstiä opiskelijana. Olen innoissani opiskelujen tuomasta uudesta perspektiivistä asioihin. Harjoittelu Kaarisillassa antoi minulle mahdollisuuden tarkastella itseäni uuden edessä. Siksipä suosittelen jokaiselle tätä mahdollisuutta, jos mieli tuntuu sanovan, että nyt on aika muutokselle. Vaihda ympäristöä. Vaihda katsantokantaa. Hyppää muutoksen kuljetettavaksi. Ratkaisut löytyvät kyllä.
Kaarisilta tekee upeaa työtä. Sain ilokseni tutustua paikan asiakkaisiin, jotka ovat huippuporukkaa. Tunteiden avoimuus, hymy, nauru, läsnäolo ja taiteesta nauttiminen ovat tässä ja nyt. Kuinka oppia elämään niin, että elämä ei kulje ohitse, vaan se tuntuu ja koskettaa juuri nyt.
Tanja Terho, tuleva yhteisöpedagogi